Rämpien eteenpäin,mutta eteenpäin kuitenkin

Viime aikoina olen aistinut itsestäni ja useammasta opiskelukavereistani, varsinkin niistä, jotka suorittavat opintoihin liittyen lähes kaiken mahdollisen, että kamelin selkä on lähellä katkeamispistettä. 4-5 vuoden koulutuksen sullominen kahteen vuoteen aiheuttaa sen, että tehtäviä pukkaa nyt joka kurssilta niin ettei eteensä näe eikä pöytä ole koskaan puhdas. Elämanhallinta muistuttaa lähinnä räpiköivää selviytymistä ja kotiin soitellaan itsessäälissä soperrellen. Opiskelun lisäksi kaikki muu toiminta uhkaa jäädä toissijaiseksi ja tähän saakka meitä kantanut vahva yhteisöllisyys vähän rakoilee. Aikaa ei vain enää tunnu olevan jokaviikkoiselle pullakahville vaan luentojen jälkeen linnoittaudutaan kammioihin ja kirjoitetaan kollaboratiivisesta oppimisesta ja taksonomia-ajattelusta. Tälläinen pieni paineistuminen saa aikaan minussa myös sen miellyttävän sivuvaikutuksen, ettei minua nukuta. Väsyttää kyllä, mutta ei nukuta. Mielessä häilyy höyhenenkevyt mahdollisuus opintojen keskeyttämisestä. Kyllä olisikin helppoa ilman tätä kaikkea. Sitten joku pinnalla käynyt lyö kasvoille kuvitteellisella avokämmenellä, käskee ryhdistäytyä, valaa uskoa ja taas jatketaan. Ei tänne olla keskeyttämään lähdetty! Tänne on lähdetty rämpimään! Saateri!! 💪👊

Pumpanen toi tällä viikolla kämppäämme lapsen. Neljävuotiaan pojan. Miten valloittava tapaus. Ja millainen dominoefekti.... Palikat alkoivat kaatuilla ja soittelin kotiin joka päivä. Oli ikävä. Meillä on täällä kämpillä lapsi, eikä se ole minun. Miten epäreilua. Padot aukesivat lopullisesti torstaina luennolla. Soitin puolijulkisesti Pippurilta edellisenä iltana saamani viestin, jossa kuusivuotias tyttäreni sanoo haikealla lapsenäänellään "äiti, mulla on sua ikävä". Juuri päättyneen luennon lopuksi oli kuunneltu yhden luennoitsijan hyvin saman ikäisen tyttären laulamana ja sympaattisesti kahdella sormella pianolla säestettynä laulu onnellisesta lapsuudesta, jolloin oli aurinkoa ja kesä. Ja alla oli viikon verran valvottuja öitä. Siinä meitä oli sitten rivillinen väsyneitä lähes ääneen itkeviä äitejä. 😅

Aiemmin olen kirjoittanut jo luokanopettajaopintoihin pakollisena kuuluvista piano-opinnoista. En todellakaan ole mikään musiikki-ihminen. Soittomielessä en siis ole ollenkaan ja laulumielessäkin into on suurempi kuin taidot. Olen tähänastisen opettajaurani aikana joutunut yhden vuoden opettamaan musiikkia kakkosluokkalaisille tunnin viikossa. Lauloimme cd-levyn perässä lastenlauluja ja jos oikein hulluteltiin niin saatoin ottaa rytmimunat käyttöön. Olen todella todella todella todella pahoillani noiden oppilaiden puolesta. Puollustuksekseni sanottakoon, etten vapaaehtoisesti hakeutunut tilanteeseen ja siitä on jo tosi pitkä aika. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Jokatapauksessa soitto-opinnot kuuluvat meille lahjattomillekin. Edellinen musiikintunti laajensi soitinrepertuaaliani koulusoittimiin. Haltuun otettavaksi tarjoiltiin erilaiset lyömäsoittimet, laatat ja ksylofoni, kantele, ukulele sekä koulusoitinten kuningatar: nokkahuilu. Loppukevennyksenä soittonäyte, olkaa hyvät. Videolla minä olen se, jolta pikkasen äänet karkailee. Kiitos ja anteeksi.

Hauskaa viikonloppua!

A

I love YTHS

Tällä viikolla olen huollattanut itseäni. Koeajoin ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön palveluita sekä yleisen terveydenhuollon että hammashuollon puolelta.

Kaikki alkoi siitä, että kolme viikkoa kestänyt tukehtumiskuolemaa muistuttava yskä alkoi jo pikkuisen rasittaa sekä itseäni että ympärilläni pyöriviä ihmisiä. Mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella yöllä/puhelimessa/elokuvissa/ruokapöydässä/luennolla hakkaavaa yskimistä ja väistellä pisaratartuntaa. Koska olen keski-ikäinen ja kolme kertaa synnyttänyt nainen, yskän puuskat hidastivat myös liikkumistani. Jouduin 100 metrin välein pysähtymään ja ristimään jalkani (syystä, jonka muutkin usemman kerran synnyttäneet naiset varmasti ymmärtävät (se on se sama syy, miksi en hypi trampoliinilla.)) Työnjohtaja sanoi, että tämän tetraalisen eleen vuoksi ohikulkijat luulevat, että minulla on ebola, ja kieltäytyi liikkumasta kanssani julkisilla paikoilla Koin parhaaksi hakeutua hoitoon. Minulla on vahva aiempi kokemus siitä, että yskä lähtee yskimällä (siitä nuha-jutusta en ihan ole saanut autenttista todistusaineistoa), mutta taivuin ja menin. Ja hyvä niin. Diagnoosia tuli jos jonkinlaista ja apteekki verotti 80€ kuukaden ruokakassasta. Mutta siis YTHS. Loistava! Aamulla soitin terveydenhoitajalle. Sain saman tien poukata sinne sisään, otettiin verikoetta jos jonkinmoista ja lääkäriaika sisätautien erikoislääkärille kahden tunnin päähän. Mitä palvelua!

Tästä kokemuksesta intaantuneena tilasin saman tien ajan myös hammaslääkärille. Ja kyllä: aika löytyi seuraavalle aamulle. Kerroin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, että en ole käynyt hammaslääkärissä kymmeneen vuoteen, suuni on varmasti täynnä reikiä ja mua vähän pelottaa. Hän sanoi hammaslääkärin olevan helläkätinen. Ja oli oikeassa. Lääkäri oli suloinen nuorimies. Hän saatteli minut tuoliin lähes kädestä pitäen ja sanoi heti ensi vilkaisulla, ettei tilanne ole katastrofaalinen. Yksi pieni reikä ja vähän hammaskiveä. Hurrasimme yhdessä. Hammaslääkäri kysyi olenko valmis toimenpiteeseen saman tien. Kerroin olevani henkisesti siihen varautunut. Pora kävi, lääkärin vatsa murisi korvani vieressä ja hän puhui hammashoitajalle jotain hammaslääkärikeskuksen pakastimessa olevasta lihastaa. Hoitaja sanoi huomanneensa ja himoinneensa hänen lihaansa jo pidempään. Kolme sormea suussa oli vaikea nauraa, mutta tein sen silti. Lopuksi hoitaja kysyi, haluanko tarran, koska olin niin reipas. Valitsin kuvista mäyräkoiran, jolla oli hellehattu.

Ja mitä tämä hupi maksoi? Yksityisen lääkäriaseman sisätautien erikoislääkärin vastaanotto 24€ ja yksityinen hammasläkäri paikkauksineen 26€. Halpaa kuin saippua! Olen enemmän kuin tyytyväinen.

YTHS - Käytän itse ja suosittelen!

A

Hyvästit aikuisten Pätkiksille

Kävin taannoin puntarissa. Painoin saman verran kuin 27-vuotiaana. Ihanaa. Olin silloin viimeisilläni raskaana. Minulla ja Työnjohtajalla oli yhteinen illuusio, että avioliitto lihottaa. Työnjohtaja on varsinainen kermaperse enkä minä todellakaan jää tässä kisassa palkintosijojen ulkopuolelle. Kaapista löytyy aina jotain, jolla voi taltuttaa sokerinhimoa ruuan jälkeen lasten nukkumaanmenon jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Jos ei muuta, niin leivontasuklaata tai Juhlapöydän konvehtirasiasta laatikon pohjalle pyörimään jääneitä Zabaglioneja. Työnjohtaja on syyttänyt lisääntyneestä keskivartalopulleudestaan minua. Ei sillä, että olisin jotenkin ehtoinen emäntä, joka viihtyy kädet pullataikinassa, koska en todellakaan ole, mutta ostan kyllä mielelläni kaupasta kaikenlaista hyväskää. Alkuvuodesta toistelimme kilvan sitä, miten NYT varmasti laihdutaan. Hän sen vuoksi, että minä en ole ostelemassa herkkuja, ja minä, koska nyt vihdoin saan syödä kaikessa rauhassa niitä raikkaita salaatteja, joista niin pidän. Buahahahah! Ei oo lukemat tippunu. Päinvastoin! Toisaalta, nyt voimme syyttää painon noususta tätä uutta elämäntilannetta. On niinku pakko syödä tavallaan niinku ikävään ja silleen.

Viikonloppuisin on ollut helppo lipsua herkuttelun suhteen kultaiselta keskitieltä ihan sänkipellon puolelle. Perjantaina käydään grillillä/pitsalla/mäkkärissä, koska äiti tulee kotiin ja on vähä niinku juhlapäivä. Lauantaina syödään herkkuja, koska katsotaan elokuvaa ja elokuvaahan ei voi katsoa ilman herkkuja. Sunnuntaisin kahvitellaan perheen tai ystävien kanssa ja syödään mitä? No herkkuja! Ja kyllä: perheessämme on pitkät "ruualla" hemmottelun perinteet: syödään kun on mukavaa ja syödään kun ei ole.

Viime viikonloppuna oli nuoruudenystäväni häät. Työnjohtajan puku nauroi räkäiset naurut henkarilta eikä hän edes yrittänyt vetää sitä päälleen. Toisaalta puku oli ostettu isoäitini hautajaisiin vuonna 2006. Oli ehkä aikakin päivittää. Sulloessani itseäni tukisukkahousuihin ajattelin, että ei hitto, nyt on aika. Häissä toki oli tarjoilut sillä tavalla kohdillaan, että sunnuntai oli vielä pitsapäivä. Mutta heti maanantaina. 😉

Viikko siis takana uljasta uutta elämää. Ei karkkia. Ei aikuisten Pätkiksiä (niitä vähän isompia eli parempia). Ei vanukkaita iltapalaksi. Ei leipää. Olen juonut niin paljon vettä, että vessapaperin kulutus on kolminkertaistunut. Poppasen kanssa sovimme, että karkkia ei saa ostaa, mutta sitten saa syödä, jos joku tarjoaa. Ja kerran viikossa saa herkutella. Ja sitten saa vähän käydä kahvilla, jos on oikein huono päivä. Ja... joo joo...näen itsekin mihin tämä johtaa. Mutta yritetään nyt....taas. 😁

A

Kurikkalainenhan ei Wassbergille enää toiste taivu!

Heräsin tässä taannoin siihen tosiasiaan, kuinka onnellinen Yle-veronmaksaja olenkaan. Olemme Pumpasen kanssa katsoneet televisiosta tammikuun alusta tähän päivään saakka pari kertaa Kardashianin sisaruksien vaatekaupanpitoa, Maria Veitolan vierailun Nykäsen Matin luona ja jotain hevosohjelmaa, josta en ihan saanut kiinni. Kyllä on tullut rahoille vastinetta. Hauskaa on, että edellämainitut ohjelmat eivät millään tavalla kuvaa normaalia, lähinnä englantilaisiin draamasarjoihin ja esimerkiksi Big bang theoryyn keskittynyttä televisiokäyttäytymistäni. Musta ruutu on ollut aika virkistävä. Työnjohtaja on televisionarkomaanina ja kaukosäätimen herrana järkyttynyt tällaisesta vastaanottimen väärinkäytöstä ja on väläytellyt mahdollisuutta jopa television huostaanotosta. Onneksi sohvaperunat alkoivat taas niin voin kotona feikata katsoneeni jotain muutakin.

Virkistävää ei ole puolestaan se, että myös lehdenluku on totaalisesti jäänyt. Olen aina ollut printtimedian ystävä. Etelä-Pohjanmaalla keskustapuolueen lannoittamalla kasvualustalla ikäni eläneenä Ilkka on "hennosta" värittyneisyydestään huolimatta kuulunut aamupalapöytääni tiivimmin kuin se varsinainen aamupala. Myös Hesaria selailen mielelläni aina sellaiseen törmätessäni. Nyt en enää lue viikoilla mitään muuta kuin opintoihin liittyvää kirjallisuutta ja iltasaduksi pari sivua Remestä. Pysyn kiinni maailman tapahtumissa juuri sen verran, mitä radio Aallon aamujuontajat ja kyseisen kanavan kahden minuutin pikauutiset paljastavat. Eli en kovin paljon. Hävettää myöntää ääneen, mutta elän kuplassa. Hieno ominaisuus luokanopettajaopiskelijalle. "Ope. Mitä tapahtui maailman politiikassa vuosina 2017-2018?" "En tiedä. Mutta kysykääpä jotain Kardashianeista niin täältä tipahtelee detaljeja." Viikonloppuisin toki kääriydyn yhä sanomalehtipaperiin ja kirsikkana kakun päällä nautiskelen Kurikka-lehden tekstiviesti palstaa, jossa viidettä vuotta päivitellään sitä miksi Lidl tai ABC eivät jo tule paikkakunnalle, moititaan eri kaupunginosissa haukkuvia koiria ja irvishampain tapellaan siitä voiko S-markettia sanoa Sokokseksi vai ei. Siinä päästään asioiden ytimeen ja todellisiin ongelmiin käsiksi.

Luokanopettajakoulutuksen yhtenä opetettavana aineena on liikunta. Se tarkoittaa sitä, että vaikka opetussuunnitelma ei enää uintia lukuunottamatta määrittele, mitä lajeja koululiikunnan pitää sisältää opettelemme opettamaan lajeja, joita liikuntatunneilla nyt yleensä ottaen opetetaan. Ja opettamaan oppiminen tarkoittaa sitä, että teemme sen kaiken, mitä oppilaat omilla tunneillamme tulevat tekemään. Aloitimme viime viikolla hiihdolla. Puolitoista tuntia perinteisen tekniikkaa ja puolitoista tuntia luisteluhiihtoa. Hiihdon opettaminen on ilmeisesti luonnollista aloittaa harjoittelemalla oikeaa kaatumistekniikkaa. Hiihdimme ryhmissä rinkiä hiihtostadionilla ja kaaduimme synkronoidusti pillin vihellyksestä. Toivon, ettei tilanteesta ole videokuvaa. Pertsa oli vielä tällaiselle sunnuntaihiihtäjälle helppoa huttua, mutta luisteluhiihto liian lyhyillä sauvoilla ja perinteisen tyylin edullisella suksisetillä....se se olikin sitten jotain ihan muuta kuin puhdasta nautintoa. Onneksi oli tullut harjoiteltua kaatumista, sillä taidolle tuli heti käyttöä. Mutta kiukulla vedin kaikki tyylit: Mogrenit, Wassbergit ja kuokat. Wassberg saattoi voittaa Mietaan sadasosasekunnilla Lake Placidisassa 1980, mutta toista kurikkalaista se ei saateri selätä.

Opiskeluumme kuuluu yhä myös iänaikainen jäänne opettajaseminaarien alkuajoilta eli piano-opinnot. Pianonsoittotaito on siis ilmeisesti eräs hyvän opettajuuden peruspilareista. Ja älkää ymmärtäkö väärin, minusta soittotunneille meneminen on tosi hauskaa. En vain ehkä näe kymmenen soittotunnin kohdallani johtavan juuri mihinkään. Voin olla väärässäkin. No, en ole. 😁 Ennen opetuksen alkua musiikinopettaja tiedusteli soittotaidon lähtötilannetta pianoryhmien muodostamista varten. Kirjoitin lomakkeeseen, että kuuntelen musiikkia mielelläni ja että mieheni osaa soittaa useampia instrumentteja. Minut sijoitettiin yllättäen alkeisryhmään. Suuri iloanaihe oli se, että myös Poppanen on samassa ryhmässä. Tähän mennessä olemme soitto-opetuksessa vaiheessa 2/10. Osaan soittaa yhdellä kädellä Satu meni saunaan. Vasemmalla kädellä C ja F sointujen tapailu onkin jo haasteellista. Ja jesus ku ottaa luonnon päälle kun ei onnistu! Poppanen sen sijaan kehittyy ilmiömäisellä vauhdilla. Hän pystyy vetämään soinnut ja melodian jo yhteen Siililauluun ja Ukko Nooaan. Ja sellaiseen ammattilauluun, jossa mietitään, että mikä musta tulisi isona. Aion hänen managerikseen jäähallikiertueelle.

Tämän viikon jälkeen laskeudun lomalle. Kokonainen viikko kotona. Aika ihanaa. Ja aika jännää. Osaakohan sitä enää ollakaan. 😅

-A-

Ps. Instagramin Opiskelijalippu-profiili on vissiin lopullisesti saavuttamattomissani, joten jätetään se elämään omaa elämäänsä. Päivityksiä sinne en enää pysty tekemään. Mutta Facessa Opiskelijalipulla on yhä sivut, jonne uusimmat kirjoitukset linkkaan. Pus!

Perhe levällään

Huh huh. Takana on melkoinen kaksiviikkoinen perheperspektiivistä katsottuna. Työnjohtaja lähti perinteiselle Ruotsin ralli-rilluttelulleen viime viikon torstaina. Marraskuussa kävimme keskusteluja tyyliin "en varmaankaan lähde ralliin kun oon sit lasten kanssa viikot yksin kotona ja se on niin hankala järjestää". Tammikuussa kävimme keskusteluja tyyliin "mihinkähän noi lapset menee, kun lähden sinne ralliin ja oon muuten jo maksanu matkan, joten en voi enää perua". En ollut aidosti yllättynyt tästä käänteestä.

Rallibussi starttasi siis keskiviikkona. Lapset sijoitettiin öiksi vanhempieni luo mummulaan ja työnjohtajan äiti, aka Anoppi, oli koulun jälkeen poikien läksyvastaava ja piti huolta kissasta. Jälleen koin syvää kiitollisuutta toimivasta tukiverkostostamme. Perjantaina työlään ja flunssaisen viikon jälkeen kotiuduttuani ohjelmassa oli perinteisten kiukkujen lisäksi mielipuolista pakkaamista, sillä Murkku ja Potter lähtivät isovenhempiensa ja minun sisarusteni perheiden kanssa Rukalle viikoksi lomailemaan. Myös Pippurin joululahjaksi saamat liput Disney on iceen osuivat luonnollisesti sille yhdelle helmikuun viikonlopulle, jolloin hikeä puski pintaan muutenkin. Lauantaiaamuna poikien vilkuttaessa Paapan Tiguanin takalasista käänsimme lievästä mielenterveyden horjumisestani huolimatta oman automme pyörät kohti Helsinkiä.

Vaikka tunsin flunssan jälkimainingeissa pysyväni pystyssä enää vara-akkujen voimalla, oli Disney on ice huikea. Pippurin silmät loistivat koko shown ajan kilpaa niiden pyörivien valokeppien kanssa, joiden valmistamiseen oli hinnasta päätellen käytetty oikeita timantteja ja valkokultaa. Suurinta viisautta ei ehkä ollut se, että lippumme olivat sunnuntain viimeiseen näytökseen, joka päättyi klo 20.30. Pippuri nukahti takapenkille ennen Keimolan porttia, mukaan lähtenyt Anoppi piti hänelle seuraa takapenkillä ja Pumpanenkin hyppäsi Helsingissä autoon mielellään, vaikka hintana oli yöpyminen poikani sängyssä ennen jatkokyydistystä Kokkolaan. Olin varautunut raskaaseen yöajoon energiajuomalla, jota olen viimeksi nauttinut Koskenkorvalla lantrattuna Provissirockissa 1990-luvun lopulla. Vaikutus oli toivottu ja silmät avautuivatkin ammolleen viimeistään Hämeenkyrössä, jossa linnunpönttö kuvasi iloisen seurueemme ja 20 km/h ylinopeutta ajaneen automme. Ai että. Kyllä kunnon sakot jos mitkä piristävät opiskelijan taloutta. Loppumatkan Pumpanen ja Anoppi ilmoittivat kuorossa, kaanonissa ja kaksiäänisesti jokaisesta kameratolpasta, joka tienvieressä törrötti. Taktiikka toimi ja välähdykset jäivät yhteen.

Jokatapauksessa reissu oli hyvä, sattuneesta syystä vähän kalliimpi kuin budjetissa luki, mutta hyvä. Kynnys lähteä kotoa viikonlopuiksi pois on korkea, kun kotonaoloon ei tunnu enää koskaan olevan tarpeeksi aikaa. Työnjohtajakin palasi Ruotsista ja pojat pääsivät nauttimaan ylimääräisestä hiihtolomasta. Minäkin selvisin. Ja tänä viikonloppuna olemme taas kaikki yhdessä.

Tähän loppuun vielä mainostan miten hyvää tälläinen viikkokuntailu on täysin vastoin odotuksia tehnyt parisuhteelle. Jos lapset reagoivat kiukuttelemalla, Työnjohtaja reagoi täysin päinvastaisella tavalla. Emme ole taistelleet kertaakaan tammikuun alun jälkeen. Työnjohtaja ei ole koskaan ollut mikäään romantikko. Ei ole hääpäiväkukkia kotiin kannettu ilman massiivista painostusta tai jalkahierontaa harrastettu iltaisin kynttilänvalossa samalla kun on puhuttu tunteista. Nou nou nou. Työnjohtaja on ollut enemmän sellainen "kerron, jos tilanne muuttuu"-tyyppi. Mutta nyt on vaimokulta kyllä kovasa nosteessa kun saapuu kotiin ja viikonloppuisin on ilotulitusta muuallakin kuin televisiossa. 15-vuoden avioliiton jälkeen se, että sävähtää toisen kosketuksesta (hyvällä tavalla), tuntuu aika mahtavalta. Työnjohtaja on jo alkanut epäillä, antaako hän minun muuttaa pysyvästi kotiin enää ollenkaan.

-A-

ps. Matikan koe läpi pisteillä 87/90. Hasaa!

Muistatko matematiikan?

Meillä oli matematiikan kokeet. Siis sellaiset, joissa saa olla mukana lyijykynä, kumi ja viivoitin ja missä on laskuja. Edellisestä matematiikan kokeestani on melko tarkkaan 20 vuotta. Silloin tein matematiikan ylioppilaskoetta Kurikan lukiossa poikien pukuhuoneessa 40 asteen kuumeessa. Minulla oli oma valvoja ja kävin välillä pötköttelemässä penkille pedatulla sängyntapaisella. Kirjoitin aineesta A:n. En nähnyt tarvetta korottaa. Parempi on kertoa tarinaa, jossa kuume todennäköisesti pilasi varman eximian. ;)

Tässä tällä hetkellä ajankohtaisemmassa kokeessa tarkoituksena on kartoittaa luokkien 1-6 matematiikan käsitteiden ja perusssisältöjen hallinta ja läpipääsyyn vaaditaan pisteitä vähintään 80/90. Siis ne asiat, mitä olen tässä viimeiset 10 vuotta opettanut muiden lapsille. Jumankauta mitkä paineet. Millä naamalla kehtaan sanoa opettaneeni näitä juttuja lapsille, jos en nyt hallitse niitä itse?!

Saimme opettajalta harjoittelua varten kokeeseen valmistavan 50 sivuisen monistepaketin, jota Pumpasen kanssa laskimme silmät sirrillään keittiön pöydän ääressä. Monistepaketti oli sen verran vanha, että korot ja hinnanmuutokset laskettiin vielä markkoina, mutta sehän vain lisäsi nostalgista ja lämmintä tunnelmaa. Kerto, jako, prosentti, murtoluvut, mittayksiköt, yhtälöt, geometria... Valmistauduimme huolella. Voin puhtaalla sydämellä sanoa etten ole yhteenkään matematiikan kokeeseen koskaan valmistautunut näin suurella intesiteetillä. Migreeniä puski yhtenä sun toisena iltana. Luonnollisesti ostimme Poppasen ja Pumpasen kanssa koetta varten kirjakaupasta myös uudet kynät ja viivottimet (ja kivoja tarroja, joissa eläimet ajalevat erilaisilla kulkuneuvoilla ja joilla on kiva koristella luentolehtiöiden kansia).n

Juuri koetta ennen Murkku laittoi kotoa tsemppiviestiä ja kuvan omasta englannin 10- sanakokeestaan. Tätä en nyt parane mokata! Tässähän alkaa olla vaakalaudalla kunnia sekä äitinä että opettajana. :D Kokeessa laskin niin varman päälle kun pystyin. Tarkistellessani viivojen avulla, että kolme kertaa kahdeksan on todellakin 24, ajattelin, että nyt alkaa olla se aika, ettei tämä tästä enää hiomalla parane. Poppanen keitti nukkekodissaan koko porukalle tenttikahvit ja leipoi laskiaispullat. Tuloksia odotellaan siis kermavaahdot rinnuksilla.

Tällä viikolla koin myös ensimmäistä kertaa Kokkolan lenkkeilijän näkökulmasta. Lähdimme Poppasen ja Pumpasen kanssa merenrantaan. Pumpanen, joka treenaa puolimaratoonille, juoksi edestakaisin kuin aropupu minun ja Poppasen kävellessä perässä. Oli kaunista. 45 minuttin lenkistämme on todisteena 85 valokuvaa erilaisilla poseilla. Sinä ehti hiki kuivua monistellen.

Kotiin tullessamme kävimme Pumpasen kanssa katsomassa taloyhtiön saunavuorot. Saunapäivä on perjantai tai 7,50e laaki. Emme kokeneet olevamme niin paljon saunan tarpeessa. Varaston käytävillä kohtasimme samasssa taloyhtiössä asuvan reilusti yli 80-vuotiaan mummon. Hän kysyi, millä asioilla liikumme. Sanoimme katselevamme saunavuoroja. Ahaa, olette siis muuttaneet siihen Mirjamin vanhaan asuntoon. Joko talossa on todella pieni muuttoliikenne tai mummolla on hyvät verkostot. Ja kiikarit. Seitsemän kerroksen hissimatkan aikana saimme kuulla, missä hän on ennen asunut ja että hän vie kolmoskerroksen Maikille lehden aina laatikkoon kun on sen itse lukenut. Ja että Mirjamin (joka entisen miehensä kautta kuulunut mummon kanssa samaan sukuun) asunnossa oli Mirjamin mielestä haissut vähän kummalta, mutta ettei hän ollut oikein tyytyväinen uuteen asuntoonsakaan ja että mummo oli lähdössä ensi viikoksi reissuun ja että hän harrasti keilaamista. Lopuksi hän toivotti meidät tervetulleiksi ja sanoi: "Tämä on hyvä paikka asua. Tässä on alko ja apteekki lähellä." Olimme myydyt.

Huomenna kotiin. ♡

Ps. Intagram heitti minut ulos ja ilmoitti, että Opiskelijalipun pääkäyttäjä on vaihtanut salasanaa ja poistanut minun oikeuteni päivittää tiliä. Tietääkseni olin tilin ainoa käyttäjä, joten yritän kohdella itseäni nyt hyvin, josko sitten suostuisin nuo oikeudet itselleni palauttamaan. Toistaiseksi siis hiljaiseloa sillä rintamalla.

Heittäytymisiä ripuliin ja muuhun itseilmaisuun

Mahtava viikko. Työläs viikko. Lyhyt viikko.

Kolmen päivän viikonloppu oli niiiin paljon pidempi kuin kahden päivän viikonloppu. Maanantaina ei ollut kiire minnekään. Tein lapsille makaronilaatikkoa, kuskasin anoppia lääkäriin ja vietin aikaa omien vanhempieni luona. Pippurikin sai olla pois hoidosta. Hyvä päivä. Lapset myös veivät minut ensimmäistä kertaa asemalle. Virhe. Junassa rääky pääsi kun jälkikasvuni juoksi junan vierellä äitiä huutaen ja vilkuttivat. He siis olivat hyvällä mielellä. Minun päässäni ääni sen sijaan huusi: "Hylkäämiskokemus! Hylkäämiskokemus!" Onneksi junasta kuului niin kova kolina ja vinkuna, että lasten traumatisoinnin lisäksi pystyin pian huolestumaan myös perillepääsystä ja se sulki lopulta kyynelkanavat. Maanantaina minut vie asemalle isäni. Toivon ettei hän intaannu juoksemaan junan vierellä.

Opiskelurintamalla pääsimme käsiksi ilmaisutaitoon. Neljänkymmenen hengen opiskeluporukkamme on jaettu usealla luennolla kahteen ryhmään, joten teatteri Iltatähdenkin lavalla, missä ilmaisutaidon tunnit järjestetään, kekkuloi siis kerrallaan 20 aikuista ihmistä. Osa tuntee olonsa erittäin epämukavaksi, osa tuntee olevansa maailman parhaassa paikassa ja osalle, kuten itsellenikin, tilanne on uusi, mutta aika kutkuttava. Aika harvoin sitä enää tulee heitettyä estoja nurkkaan ja miekkailtua näkymättömällä miekalla parinkymmenen lähes vieraan ihmisen kanssa tai pukeuduttua ryhmässä kuvittelemaksemme satuolennoksi. Mahtavaa!

Opiskeluporukka alkaa selkeästi tiivistyä. Tunnemme kuuluvamme yhteen. Tällä viikolla opiskelutovereitani yhdisti kaiken muun hyvän lisäksi ilmeisesti ruokalasta 1,48 e kotiruoka-annoksen lisukkeena saatu lievä ruokamyrkytys. Kyllä vatsakivut ja suolisto täynnä pierua on kokemus, jonka mielellään jakaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka on tuntenut kolmisen viikkoa. Pumpanen lähti lenkille ja minä poltin kynttilöitä, joten selvisimme illasta kaasuuntumatta hengiltä. Ja rohkeasti palasimme ruokalaan myös seuraavana päivänä. Ripuli on pieni hinta niin halvasta ruuasta.

Työnjohtaja pärjää yhä kotona loistavasti. Lapset ovat vähän raskaita perjantaisin, mutta se tinttailu heille suotakoon. Varsinkin pippuri liimaantuu kylkeen kiinni kuin purkka sen jälkeen kun avaan kotioven. Potter on jo toista perjantaita putkeen mummulassa yötä serkkupoikansa kanssa. Siellä saa pelata yhteentoista ja sen rinnalla kotiin palannut äiti, jota nyt kuitenkin näkee sit lauantaina, on pienempi houkutin. Olen kiitollinen siitä, että hän haluaa mennä. Se kertoo omalta osaltaan siitä, että lähtemisestäni on tullut jo jonkinlaista rutiinia ja lapsi luottaa siihen, että palaan kuitenkin aina takaisin. Olen kiitollinen myös siitä, että Murkku Miley Cyruksen Wrecking Ballin nähtyään oli pöyristynyt artistin alastomuudesta ja lekan nuolemisista ja teki joidenkin muiden mahdollisten liikkeiden sijaan vielä oksennusliikkeitä.

Sulaudun nyt sohvaan. Työnjohtaja on luvannut rapsutuksia.