Viikonloppuisin on ollut helppo lipsua herkuttelun suhteen kultaiselta keskitieltä ihan sänkipellon puolelle. Perjantaina käydään grillillä/pitsalla/mäkkärissä, koska äiti tulee kotiin ja on vähä niinku juhlapäivä. Lauantaina syödään herkkuja, koska katsotaan elokuvaa ja elokuvaahan ei voi katsoa ilman herkkuja. Sunnuntaisin kahvitellaan perheen tai ystävien kanssa ja syödään mitä? No herkkuja! Ja kyllä: perheessämme on pitkät "ruualla" hemmottelun perinteet: syödään kun on mukavaa ja syödään kun ei ole.
Viime viikonloppuna oli nuoruudenystäväni häät. Työnjohtajan puku nauroi räkäiset naurut henkarilta eikä hän edes yrittänyt vetää sitä päälleen. Toisaalta puku oli ostettu isoäitini hautajaisiin vuonna 2006. Oli ehkä aikakin päivittää. Sulloessani itseäni tukisukkahousuihin ajattelin, että ei hitto, nyt on aika. Häissä toki oli tarjoilut sillä tavalla kohdillaan, että sunnuntai oli vielä pitsapäivä. Mutta heti maanantaina. 😉
Viikko siis takana uljasta uutta elämää. Ei karkkia. Ei aikuisten Pätkiksiä (niitä vähän isompia eli parempia). Ei vanukkaita iltapalaksi. Ei leipää. Olen juonut niin paljon vettä, että vessapaperin kulutus on kolminkertaistunut. Poppasen kanssa sovimme, että karkkia ei saa ostaa, mutta sitten saa syödä, jos joku tarjoaa. Ja kerran viikossa saa herkutella. Ja sitten saa vähän käydä kahvilla, jos on oikein huono päivä. Ja... joo joo...näen itsekin mihin tämä johtaa. Mutta yritetään nyt....taas. 😁
A
Ihanan rehellisiä sanoja! Ja valitettavan tuttuja tuntemuksia omakohtaisestikin.
VastaaPoista😘 rehellisyys maan perii...vaimitensemeni. 😁
Poista