sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Hyvästit aikuisten Pätkiksille

Kävin taannoin puntarissa. Painoin saman verran kuin 27-vuotiaana. Ihanaa. Olin silloin viimeisilläni raskaana. Minulla ja Työnjohtajalla oli yhteinen illuusio, että avioliitto lihottaa. Työnjohtaja on varsinainen kermaperse enkä minä todellakaan jää tässä kisassa palkintosijojen ulkopuolelle. Kaapista löytyy aina jotain, jolla voi taltuttaa sokerinhimoa ruuan jälkeen lasten nukkumaanmenon jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Jos ei muuta, niin leivontasuklaata tai Juhlapöydän konvehtirasiasta laatikon pohjalle pyörimään jääneitä Zabaglioneja. Työnjohtaja on syyttänyt lisääntyneestä keskivartalopulleudestaan minua. Ei sillä, että olisin jotenkin ehtoinen emäntä, joka viihtyy kädet pullataikinassa, koska en todellakaan ole, mutta ostan kyllä mielelläni kaupasta kaikenlaista hyväskää. Alkuvuodesta toistelimme kilvan sitä, miten NYT varmasti laihdutaan. Hän sen vuoksi, että minä en ole ostelemassa herkkuja, ja minä, koska nyt vihdoin saan syödä kaikessa rauhassa niitä raikkaita salaatteja, joista niin pidän. Buahahahah! Ei oo lukemat tippunu. Päinvastoin! Toisaalta, nyt voimme syyttää painon noususta tätä uutta elämäntilannetta. On niinku pakko syödä tavallaan niinku ikävään ja silleen.

Viikonloppuisin on ollut helppo lipsua herkuttelun suhteen kultaiselta keskitieltä ihan sänkipellon puolelle. Perjantaina käydään grillillä/pitsalla/mäkkärissä, koska äiti tulee kotiin ja on vähä niinku juhlapäivä. Lauantaina syödään herkkuja, koska katsotaan elokuvaa ja elokuvaahan ei voi katsoa ilman herkkuja. Sunnuntaisin kahvitellaan perheen tai ystävien kanssa ja syödään mitä? No herkkuja! Ja kyllä: perheessämme on pitkät "ruualla" hemmottelun perinteet: syödään kun on mukavaa ja syödään kun ei ole.

Viime viikonloppuna oli nuoruudenystäväni häät. Työnjohtajan puku nauroi räkäiset naurut henkarilta eikä hän edes yrittänyt vetää sitä päälleen. Toisaalta puku oli ostettu isoäitini hautajaisiin vuonna 2006. Oli ehkä aikakin päivittää. Sulloessani itseäni tukisukkahousuihin ajattelin, että ei hitto, nyt on aika. Häissä toki oli tarjoilut sillä tavalla kohdillaan, että sunnuntai oli vielä pitsapäivä. Mutta heti maanantaina. 😉

Viikko siis takana uljasta uutta elämää. Ei karkkia. Ei aikuisten Pätkiksiä (niitä vähän isompia eli parempia). Ei vanukkaita iltapalaksi. Ei leipää. Olen juonut niin paljon vettä, että vessapaperin kulutus on kolminkertaistunut. Poppasen kanssa sovimme, että karkkia ei saa ostaa, mutta sitten saa syödä, jos joku tarjoaa. Ja kerran viikossa saa herkutella. Ja sitten saa vähän käydä kahvilla, jos on oikein huono päivä. Ja... joo joo...näen itsekin mihin tämä johtaa. Mutta yritetään nyt....taas. 😁

A

2 kommenttia:

  1. Ihanan rehellisiä sanoja! Ja valitettavan tuttuja tuntemuksia omakohtaisestikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 😘 rehellisyys maan perii...vaimitensemeni. 😁

      Poista