Kirjoitan tätä postausta jäähallilla. No siinä on lause, jota en koskaan kuvitellut kirjoittavani. Potter on poika, joka ilmoitti kolmevuotiaana, että hänestä tulee siviilipalvelusmies. Hänen vahvuutensa ovat ääretön herkkyys ja empatiakyky. Hän rakastaa matematiikkaa ja hänellä on taito luoda tarinoita. Kun laitan yhteen saman käden peukalon ja etusormen, hänen käsivartensa mahtuu siitä muodostuvaan ympyrään. Ja minulla ei ole kovin suuret kädet. Hän on luokkansa lyhin poika eikä hän KOSKAAN ole ollut kiinnostunut minkäänlaisesta urheilusta. Paitsi nyt.
Keväällä hän ilmoitti, että aikoo jääkiekkoilijaksi. Joukkueeseen. Hän ei siis ollut koskaan läminyt, lätkinyt saatikka pelannut kiekkoa. Paitsi pleikkarilla ja minusta sitä ei laskettu. Yritin hellästi sanoa, että katsotaan sitten syksyllä kun uusi kausi alkaa ja ajattelin huurun menevän kesän aikana ohi. Ei mennyt. Kesän hän takoi kiekkoa vanerin päältä seinään ja opetteli ulkoa jokaisen NHL:ssä ja KHL:ssä ja SM-liigassa pelanneen jääkiekkoilijan pelitaustan. Katsoi pelivideoita ja haaveili. Ja syksyllä me ilmoitimme hänet joukkueeseen.
Ensimmäisissä harjoituksissa istuin katsomossa ja itkin. Hän oli niin huono. Hän osasi hätinä luistella eteenpäin ja koski kiekkoon vain silloin kun kaatui sen päälle. Mutta hän yritti. Sinnikkäästi. Nousi ylös ja riemuitsi joka kerta kun oma joukkue sai harjoituksessa kiekon maaliin. Hän kävi tasaisesti näyttämässä minulle katsomoon peukaloa ja minä näytin takaisin. Hän oli onnellinen. En olisi voinut olla hänestä ylpeämpi. Pikkukaupungin onni on se, että tällaiset Potteritkin saavat pelata. Valmentaja sanoi minulle harkkojen jälkeen, että luistelua täytyy nyt tosissaan treenata ja pojalle hän sanoi: "Mahtavasti jaksoit yrittää koko ajan. Hieno asenne. Nähdään seuraavissa harkoissa!" Kiitän häntä siitä. Nyt meillä on treenattu. Neljä kertaa viikossa. Hän osaa jo paljon enemmän. Yhä hän on onnellinen. Ja minä olen yhä ylpeä. Yritän muistaa tämän tunteen ja palata siihen silloin kun kalenteri täyttyy kioskivuoroista ja saunassa haisee se kuvottava kuivumassa olevien kiekkovarusteiden hiki.
Kokkolassa syksyn toisella viikolla tahti ei hiipunut. Luokanopettajatutkinnon kaupan päällisiksi tarjoillaan nyt isolla kädellä timanttista paineensietokykyä. Poppanen meni tiistaina pitsalle, joten se antoi minulle vapaakortin karkkihyllylle. Ostopäätöstä suuremmat tunnontuskat minulle tuli, kun yritin piilotella pussia lapsilta perheen soittaessa päivittäistä "naamapuhelua". Olemme yhdessä sopineet, että karkkipäivä on perjantaisin. Huijasin. Bad mama. Toisaalta lasketaanko, jos vaan ihan pikkuisen maistelee...eikä nauti siitä yhtään.
Maanataina lukujärjestyksessä oli ensimmäistä kertaa fykeä. Fysiikkaa ja kemiaa. Ajattelin, että taaskaan ei liikuta vahvuusalueilla. Yläasteen kemian tunnilta muistan lähinnä, että "ensin vesi, sitten happo, ettei tule sormeen rakko". Mutta jälleen: miten mahtavaa. Kurssia pitää kaksi harmaapäistä mummoa. Toisen takki on täynnä haponpolttamia reikiä ja molemmat olivat täysin haksahtaneet aineeseen. Poppasen kanssa puimme päällemme labratakit ja suojalasit ja näytimme erittäin päteviltä laboratorioon sijoittuvan aikuisviihdeohjelman ammattilaisilta. Mutta nuon vain lopulta pipetöimme ja sekoittelimme etikkaa ja leivinjauhetta ilman katastrofia. Tämä tulee lukemaan CV:ssä. Ei siis tuo aikuisviihdeosuus vaan ammattimainen pipetöinti.
En ole myöskään vielä muistanut kertoa, että naamamme, siis minun ja Poppasen, on nyt Kokkolan ohitustien laidalla valotaulussa. Huhu kuvan ilmestymisestä saavutti meidät kesälomalla ja heti viime viikon alkajaisiksi pyöräilimme katsomaan, onko se totta. Ja siellä se oli. Kaksi keski-ikäistä naista matematiikkavälineiden keskellä viisaan näköisinä houkuttelemassa uusia opiskelijoita tähän hullunmyllyyn. 10 sekunnin välähdyksinä ja noin kahden minuutin välein. Katsoimme ainakin kolme kiertoa ja otimme monta kuvaa. Opiskelukaverimme Karavaanari ajoi tiellä ohi asuntoautollaan ja oli ihmetellyt, ketkä hullut kuvaavat itseään valotaulua vasten. No ketkähän. Pettymykseksemme kukaan ei ole vielä pysäyttänyt meitä kadulla nimikirjoituksien vuoksi emmekä pääse julkkisjonossa muiden ohi ruokalassa. Jos tilanne ei parane, käytän ensiviikolla "Etsä tiedä kuka mä oon"-kortin.
Eilen illalla kymmeneltä suunnittelin lautapeliä uskonnonkurssille joulun ajan tapahtumista ja mietin, että voisis sitä tähän aikaan jo tehdä muutakin. Tänään menen saunaan, kääriydyn sohvalle ja olen hyvästä elokuvankatsomisyrityksestä huolimatta todennäköisesti kymmeneltä täydessä unessa. Ja niin on hyvä. Tervetuloa viikonloppu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti