Tuli syyskuu ja tuli lähdön hetki. Elokuussa olin vielä vakaasti sitä mieltä, että Kokkolaan lähteminen on nyt helppoa ja ihan mukavaakin, mutta tosi paikan tullen se oli kaikkea muuta. Vaikeata oli. Pakkaaminen tuntui siirapilta ja huono äiti -fiilikset olivat voimakkaita. Viimeisenä iltana vuoteessa ulisin, että eikö Työnjohtajan mielestä muka ole yhtään kurjaa se, että olen lähdössä. Hän sanoi, että ei voi kertoa, miltä lähtemiseni hänestä tuntuu, koska ei halua ottaa riskiä että en lähtisi. Hän sanoi, että nyt on tämän aika, sinä menet joka tapauksessa ja tunteillaan sitten joskus myöhemmin. Viisas mieheni.
Koska keväällä suoritimme evakkoilua useammassa paikassa, lähes kaikki tavarani olivat kulkeutuneet kesäksi kotiin. Niiden saaminen Kokkolaan junan kyydissä osoittautui haastavaksi. Tavaraa oli paljon täkistä ja petivaatteista vedenkeittimeen. Lopulta sain kuningasidean ja pakkasin tavarani Työnjohtajan jääkiekkokassiin. Jollekin meidät tuntevalle voi tulla yllätyksenä, että Työnjohtajalla on jääkiekkokassi, mutta kyllä, on hänellä. Aviomieheni on välineurheilija. Se ei tarkoita meillä, että harrastusvälineet olisivat viimeistä huutoa ja markkinoiden parhaat, vaan sitä että meillä on välineet harrastaa oikeastaan mitä tahansa urheilua, vaikka me emme oikeastaan harrasta mitään. Välineet hankitaan aina ensin.
Kaksi vuotta sitten Työnjohtaja päätti ruveta harrastamaan kiekkoa. Välineet ostettiin ja totuuden nimissä hän liittyi joukkueeseen, jonka nimi on Kyrönjoen Persevä (viehättävästi lyhennettynä KyrPe). Hän harrasti silloin kevään varusteet päällä ja sen jälkeen enemmänkin koppi- ja katsomopelaajana saunailloisssa. Rooli, jolla on toki tärkeä merkitys joukkueen hyvinvoinnille. Tyhjäsin siis kassin ja pakkasin tavarani sinne. Työnjohtajalta sain pyyhkeitä, koska nyt juuri olisi ollut SE viikko kun hän oli aikonut palata jäälle, mutta ilman kassia se on luonnollisesti mahdotonta. Pahoittelin ja pyysin häntä pitämään intoa yllä ensi viikkoon.
Junassa jo tuntui, ettei kesää ole tässä välissä ollutkaan ja Kokkola oli juuri sellainen millaiseksi sen kesäkuussa jätin. Olo oli kuin en olisi koskaan pois lähtenytkään. Ja voin kertoa, että jääkiekkokassi täynnä vaatteita ei ole kevyt.
Opiskelun suhteen ei ollu pehmeää laskua eikä päänsiloittelua. Ei kelluttu kesätunnelmissa tai juhlittu sitä, että taas tavattiin. Ei. Ruvettiin opiskelemaan. Luokanopettajaopiskelijat kiihtyivät nollasta sataan vuorokaudessa. Tiistain jälkeen To do -listallani oli 15 tehtävää. Suunnittele peli uskonnon tunnille alkuopetukseen, kirjoita essee kertaa kolme, pohdi oman gradusi teoreettista taustaa ja hae sille vahvistusta kirjallisuudesta, kirjoita se gradu, kirjoita kuitenkin ensin kandintutkielma, käy taidenäyttelyssä ja tee siitä raportti, tee oppimispäiväkirjoja, joissa reflektoit omaa oppimistasi ja videoi puolen tunnin keskustelu, jossa intellektuellisti keskustelet Poppasen kanssa jostakin kasvatusfilosofisesta aihepiiristä lukemasi kasvatusfilosofisen kirjallisuuden pohjalta. Keskiviikkona ahdisti niin ettei henki kulkenut. Torstaina ei enää ahdistanut, sillä kun heittää kaiken toivon, ei jää enää muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin. Tästä se lähtee. Sitä paitsi lista on jo lyhentynyt. Poppasen kanssa kuvattu keskustelu aiheesta "opettajuus ennen ja nyt" odottaa teatterilevitystä. Intellektius ei ehkä ihan saavuttanut toivottua tasoa, mutta paketissa on. Jussi-patsasta odotellessa keskityn seuraavaan esseeseen.
Luokanopettajaopiskelijarooliin siirtyminen aiheutti aluksi hankaluuksia myös mentaalipuolella. Jännä, miten 17 aikuista leikimässä ja laulamassa keskenään "Päivää, päivää" -kättelyleikkiä ja tanssahtelemassa ympäri luokkaa, tuntui ensimmäisenä opiskelupäivänä yhtäkkiä vähän lapselliselta. Epämukavuus kesti läpi koko kolmen oppitunnin mittaisen musiikin pläjäyksen. Tuntien loppupuolella, kun istuimme piirissä ja soitimme klassisen musiikin tahdissa loputtomalta tuntuvan ajan ilmaviulua, silmien pyörittelyni oli jo niin voimallista, että pelkäsin silmänmunieni pullahtavan ulos kupeistaan. Herra Kauppatieteilijä jätti viulunsoiton kokonaan välistä. Oman kehon käyttäminen istrumenttina ja rytmin muodostaminen rintakehää, vatsaa ja peppua taputtelemalla vielä meni, mutta tähän hän ei enää taipunut. Tiukkaa teki itsellenikin. Kesän aikana aikuisuus sai otteen. Nyt siitä on taas päästettävä irti ja toisten pitää varmasti lämmitellä enemmän kuin toisten. Pikkuisen säälin myös musiikinopettajaa, joka oli selkeästi asenneilmaston vuoksi vähän helisemässä. Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu. Ensi viikolla leikitään jo ihan tosissaan.
Opiskelutovereita oli ihana nähdä. Kaikki olivat entisellään. Pumpanen toki rehvasteli, miten hän oli oppinut kesän aikana valvomaan myöhälle, mutta kun hän sanoi torstaina 10 vaille yhdeksän minulle hyvää yötä, illuusio vähän mureni. 😄 Poppasen kanssa laajensimme viikon teeman koskemaan myös taloushallintoa. Kokeilemme 50 euroa viikossa -teemaa maanantaista lähtien. Ja painonhallinnassa palasimme vanhaan kunnon Karkkipäivä on vain perjantaina -teemaan. Epäilen molempien karahtavan karille ennen syyskuun loppua. Kaikki on siis niin kuin ennenkin. Pysyvyys tuo turvallisuutta ja se on hyvä se. Matka jatkuu... 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti