Kalenterista käännettiin esiin kesäkuu. Kuukausi, jonka alussa olen viimeiset 10-vuotta aloittanut kesälomani. Uskon, että evoluutio on näiden vuosien aikana muokannut sisäistä kelloani niin, että kesäkuun ensimmäisenä lauantaina jokainen soluni irrottaa itsensä työmoodista, aivoni lakkaavat toimimasta ja lillun ameebana kohti auringonlaskua. Kuunnellessani opiskelijatovereitani, uskon, että kyseessä on laajempi ilmiö. Myyttinen opettajien kesäloma, jota ei tänä vuonna tullutkaan. Opiskelut jatkuvat juhannusviikolle ja kyllä, vaikeaa minun oli motivoida itseäni lähtemään kun facebook täyttyi entisten kollegoiden maljojen kohottamis kuvista ja lomahehkutuksesta. Alan ymmärtää mikä opettajien kesälomissa kansaa korpeaa. Onhan tuo nyt ihan epäreilua. 😤😉
Hain kuitenkin lomafiilistä poikasteni koulun kevätjuhlasta. Kuulun koulun vanhempaintoimikuntaan ja vaikka olenkin tämän kevään ollut reservissä, minulla oli mahdollisuus mennä jakamaan toimikunnan puolesta ruusuja koulunsa päättäville kuudesluokkalaisille ja henkilökunnan edustajille. Juhla oli minulle henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä oma Murkkuni oli myöskin osa tuota porukkaa, joka siirtyy syksyllä yläkoulun puolelle. Ja rääkymiseksihän se meni.
Olen pitkän linjan itkijänainen. Minut voisi palkata kyynelehtimään mihin tahansa tilaisuuteen tunnelmanluojaksi. Pystyn liikuttumaan kyyneliin nopealla aikataululla ja lähes mistä tahansa aiheesta. Esimerkiksi koululaisten sukkulaviestikilpailut ovat minulle ihan myrkkyä. On niin liikuttavaa kun koko luokka kannustaa omiaan ja lapset juoksevat niin tosissaan 60 metrin rataa edestakaisin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä. Ihan voileipäkakkupalkallakin pystyn lähtemään. No, siitä juhlasta vielä. Aloittivat ryökäleet laululla Toivotaan, toivotaan. 25 sekunttia juhlan alun jälkeen olin siis jo täydessä vauhdissa ja lähellä ääni-itkua. Kun luokallinen kuudesluokkalaisia laulaa kuorossa toivosta ja toiveesta, että tästä maailmasta tulisi parempi, että ymmärtäisimme auttaa ystävää ja lopettaa tämän taistelemisen, että meillä olisi aikaa rakastaa... 😭
En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
Ei meillä riitä aikaa rakastaa.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisen laisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.
En oikein usko rauhan kestävän,
en oikein usko rauhan kestävän.
Kun liekeissä on taas tää synnyinpaikka onneton
vain toivo silloin löytää asunnon.
En usko minkään muun nyt auttavan,
en usko minkään muun nyt auttavan
siis lyökää kättä viholliset, lyökää jokainen
mä luulen silloin onnistuvan sen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joksus saamme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää.
Ehkä kaukana se on, mut toivo jää.
En tiedä muista, mutta minä kuulen sanoissa paljon. Ja toivon, että heistä kasvaisi niitä fiksuja aikuisia, jotka pystyisivät tämän laivan kääntämään kun me nykyiset aikuiset emme näköjään pysty.
Oma puheenvuoroni tuli stipendien jaon jälkeen. Pohjalla oli siis myös jo liikutus oman lapseni saamasta stipendistä, joka jaettiin hyvän yhteishengen ja toveruuden luomisesta ja ylläpitämisestä. Asiasta, jota minä arvostan eniten (eli tuli ääni-itkua). Olin valmistellut muutaman sanan saatteeksi koulun aikuisille, joita halusimme vanhempaintoimikunnan kanssa kiittää. Siteerasin Kari Uusikylää, joka lopetti taannoin puheensa sanoihin siitä, miten lapsen pelastamiseksi yksikin välittävä aikuinen riittää. Yksi joka kuuntelee, yksi joka huomaa, yksi joka kysyy, mitä sinulle kuuluu. Joskus aikuinen koulussa on se yksi. Se ainoa. Ja ajatus siitä, että se riittää, oli minusta aika valaiseva. Se merkitys mikä koulun aikuisilla on. Se, että oikeasti kuulee ja välittää. Ja jotain tästä minä yritin mikrofoniin koulun juhlasalissa laikukas naama itkusta vääntyneenä vinkua. Toivottavasti saivat puheesta selvää, sillä sanomaa siellä oli. 😂
Jatkan siis opiskelua juhannusviikolle. Vaikeaa on tosin tämän kuluneen viikon jäljiltä valittaa opiskelun raskaudesta. Kesäsää löysi Kokkolaan. Maanantaina oli kolme tuntia yleisurheilua, tiistaina kolme tuntia filosofista keskustelua maailman tilasta ja kolme tuntia yleirurheilua ja keskiviikkona kolme tuntia pesäpalloa, tunti pianonsoittoa ja neljä tuntia puukässää. Torstaina meillä oli kuvaamataidon ja ympäristöopin eheytetty oppimiskokonaisuus Ohtakarissa eli 22 asteen lämpötilassa ja auringon paistaessa maalasimme rantakallioilla akvarellimaalauksia ja yritimme tunnistaa kasveja. Taivaallista. Perjantaina onneksi oli metodiopintoja, että sain kotona kertoa Työnjohtajalle tehneeni jotain tieteellistäkin tällä viikolla, jonka hän oli viettänyt kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.
Kaksi lähtöä ja sitten loma. ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti