lauantai 13. toukokuuta 2017

Paluu menneisyyteen

Tänään tein aikamatkaa menneeseen. Kolme vuotta sitten opetin lukuvuoden ajan kuutosluokkaa. Viimeisillä kouluviikolla kirjoitutin oppilailla kirjeen itselleen. Pyysin heitä kertomaan kirjeessä asioita, jotka tuntuivat sillä hetkellä tärkeiltä, kirjottamaan siitä mitä he odottavat tulevalta yläasteajalta ja mistä he haaveilevat. Kirjeet sinetötiin ja toin ne hyvään talteen varaston hyllylle. Tänä keväänä nuo nuoret päättävät peruskoulunsa ja ovat taas uuden edessä. Kaivoin kirjeet esiin ja laitoin ne omien saatesanojeni kera eteenpäin. En tiedä mitä kirjeissä luki, mutta toivon, että elämä antoi niitä asioita, mistä he silloin haaveilivat. Kerroin, miten olen sivusta seurannut heidän kasvuaan ja miten hienoa on nähdä, että noista mahtavista lapsista on kasvanut fiksuja nuoria. Toivotin heille onnea matkaan nyt kun ovat jälleen uuden edessä. Yritin vielä kerran työntää heitä eteenpäin. Ehkä joku tarvitsi muistutusta sitä, että elämä kantaa ja tie vie eteenpäin. Loppuun kirjoitin: tule onnelliseksi. Toivon, että se toteutuu jokaisen kohdalla.

Koska en ole kovin järjestelmällinen ihminen, noiden kirjeiden löytyminen ei ollut mikään näps-homma. Käänsin varaston ympäri ja voin kertoa, että tavaraa oli. Olen muistohamsteri. Olen tallettanut kaikkea mahdollista: vanhoja elokuvalippuja, tunneilla vaihdettuja kirjelappuja, epikriisejä, ihastukselta saatuja karkin päällyspapereita, oppilailta saatuja muistamisia, kortteja, keskenjääneitä e-pillerilevyjä (?!), kuitteja merkittäviltä ravintolaillallisilta tai matkoilta, luokkakaverin fysiikanvihon (ja ei, en ollut kiinnostunut muistiinpanoista vaan vihon omistajasta), lehtileikkeitä, lasten piirustuksia ja ennen kaikkea kirjeitä ja päiväkirjoja. Ou jee. Siinähän sitä vierähti tunti jos toinenkin. Poskia kuumotti. Nauratti ja itketti vuorotellen.

Kaameimpia olivat vanhat päiväkirjat. Siis ajalta, jolloin olen ollut 14-17 vuotias. Tiesin kaiken. Olin epävarma. Rakastin tulisesti ja vihasin yhtä vakuuttavasti samaa ihmistä seuraavassa merkinnässä. Olin väärinymmärretty nuori, jolle vanhemmat toivoivat kaameaa kohtaloa, koska eivät yhtyneet mielipiteeseeni poikakaverin yöksipäästämisestä tai nenälävistyksen ottamisesta. Kasvatuslaitoksessakin olisi ollut parempi. Paitsi seuraavana päivänä kun äiti paistoi vohluja ja oli sitten kuitenkin "ihan kiva". Erosin ja palasin yhteen pitkäaikaisen nuoruudenihastukseni kanssa niin monta kertaa, että en tiedä olinko koko ajan itsekään tietoinen siitä koska seurustelimme ja koska emme. Dramaattista se oli kuitenkin joka kerta. Jatkuva tunteissa rypeminen hengästytti yhä näin 20 vuotta myöhemminkin. Kiitollisuudella katson taas tuota keski-ikäistä naista peilistä. Vaikka tyynynkuvat näkyvät ihossa painaumina vielä aamupäivälläkin ja jokainen syöty suklaanpala kosahtaa saman tien reisiin kiinni, ei tuokaan aika kaksista ollut. Ja rakkaalle esikoiselleni sanon näin seitsemännen luokan lähestyessä: NYT äiti todellakin taas ymmärtää. Koita kestää!!! Se menee kyllä ohi!

Ihanimpia muistoja olivat kirjeet. Olen elämässäni ollut pitkäaikaisessa kirjeenvaihdossa kolmen ihmisen kanssa. Yksi heistä on Työnjohtaja. Me kävimme kirjeenvaihtoa suhteemme alkuaikoina kun vielä opiskelin Jyväskylässä ja olimme enemmän erillään kuin yhdessä. Kirjoittelu tapahtui tosin korrektisti sähköpostitse, mutta olen tulostanut jokaisen postin ja säilönyt tarkasti pahvilaatikkoon. Alun tunnustelevat tiedustelut ja rivien väleistä luettavat toiveet olivat hellyttävää luettavaa. Awwww. Taidan ruveta vaatimaan postia myös Kokkolaan. Ja niissä pitää lukea muutakin kuin viikon ostoslista.

Huomenna on äitienpäivä. Aamupalan tuominen sänkyyn on todettu liian riskialttiiksi jo ensimmäisestä kerrasta saakka, mutta suklaakakku tuoksuu jo. Rakkaudella muistan myös niitä ystäviäni, jotka eivät suurista toiveistaan huolimatta vielä omaa äitienpäiväänsä saa viettää. Heille huominen on kipeä päivä. On vaikea sanoa mitään, mikä veisi kivun pois. Sanoja ei ole. Haluan silti uskoa onnellisiin loppuihin. Tavalla tai toisella. Ajatuksissa olette....



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti