Kohti uutta kevättä

Tammikuu. Vuosi sitten oli tähän aikaan kuumottavat tunnelmat. Tavarat oli jo muutettu Kokkolaan ja kylmä hiki otsalla odotin omaa lähtöpäivääni. Hoin Työnjohtajalle, että ei sitten erota, vaikka vuoden aikana olisi kuinka kamalaa, ja itkin salaa nurkissa ollakseni lasten edessä reipas. Niin...no nyt kun katson vuotta taakse päin, pystyn myöntämään, että saatoin ehkä olla hieman dramaattinen. Ei erottu. Eikä lapsiakaan ole otettu huostaan. Ainakaan vielä. On tässä toki vielä puoli vuotta aikaa pilata kaikki.

Saattaa jopa olla, että kotiinpaluuni alkaa olla isompi uhka perheelle kuin taannoinen lähtö. Työnjohtaja, joka ehkä pikkuisen joutui joululoman aikana kotonaan jyrätyksi, on jo haaveillut elämästä, jolloin on taas viisi päivää viikossa yksinvaltias. Hän osti voimiensa tunnoissa Facesta (kamalan) Anaheim Ducksin pelipaidan, joka kuulemma ripustetaan makuuhuoneeseemme, sängyn yläpuolelle roikkumaan heti kun junalle vievän auton takavalot katoavat risteyksessä. Hän hipelöi vielä eteisessä roikkuvaa paitaa ohikulkiessaan onnellinen, odottava hymy huulillaan. Murkku puolestaan sanoi, että on kyllä tosi ärsyttävää sitten kun sä äiti taas asut viikot kotona. Sit sä joka päivä kyselet, että mitä kuuluu ja kuinka päivä on menny. Huomautin, että kyselenhän mä nytkin. Niin, mutta kun sä kyselet puhelimessa, voi samalla pelata ja vaan teeskennellä, että kuuntelee, mitä sä sanot. Jos joskus olen kuvitellut olevani korvaamaton, enää sellaista harhaa ei ole.

Jouluvapaiden aikana oli suunnitemissa tehdä yhtä sun toista opiskelujuttua. En tehnyt. Yritin kyllä. Mentaalitasolla. Yhtenä päivänä istuin jopa ulkorakennuksen työhuoneessa ja avasin väitöskirjan, jota minun pitäisi dialogisesti referoida. Sitten katsoin vähän facea, instaa, facea, halpoja lentoja Keski-Eurooppaan, luin tieteellisen artikkelin (Kodin kuvalehdestä) siitä, miten liian ankarat uuden vuoden lupaukset oikeastaan vain aiheuttavat ahdistusta ja haittaa ja peruin jo tekemäni lupauksen herkuttomuudesta. Vilkaisin vielä vähän facea ja sitten olikin jo nälkä ja ruokatauon aika. Kovin homma opiskelun suhteen sille päivälle oli keksiä, miten saan feikattua tehneeni jotain järkevää sillä välin kun Työnjohtaja oli lasten kanssa luistinradalla, jonne ajoin heidät kotoa häiritsemästä, kun äidin pitää nyt kuulkaa vähän opiskella. Minulla ei ole minkäänlaista selkärankaa. 

Elokuvien suhteen tein sen sijaan sen minkä lupasin. Katsoin monta. Olen ottanut henkilökohtaiseksi avustuskohteekseni paikallisen yksityisomistuksessa olevan elokuvateatterin. Kävin kolmen viikon aikana viisi kertaa. Harrastamme Työnjohtajan kanssa aktiivisesti myös televisiota. Katsoimme normisettien lisäksi kokonaan Crownin kakkoskauden ja Game of Thronesin seiskakauden. Ja kyllä, ulkoilla olisi voinut enemmänkin. 🙈😅 Kotona telsuilu keskittyy toki pääosin lasten nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan, joten päivisin ehtii yhtä sun toista. Viime viikolla tein esimerkiksi lumilinnan. Yksin. Lapset olivat sisällä. Pelasivat Pleikkaria ja kävivät sitten ikkunasta katsomassa kun minä ylpeänä esittelin kurkistusreikiä etuseinässä.

Joskus kun lapset olivat ihan pieniä, haaveilin niistä hetkistä kun oma aika lisääntyy heidän kasvaessaan. Mikä huijaus! Ei se lisäänny! Ne pirut valvovat jo yhtä pitkään ja pidempäänkin kuin mitä minä keski-ikäisyyksissäni pystyn. Ennen oli kymmeneltä viikonloppuisinkin hiljaista. Nykyään puoliltaöin syöty iltapala ei ole harvinaisuus...eikä tämä takuulla ole lähivuosina muuttumassa paremmaksi.

Olemme aloittaneet vuorokausirytmin siirtämisen takaisin arkiasetuksiin. Laitoimme tänään rehvakkaasti kellon herättämään yhdeksältä...ja olimme silti yöpaidoissa kahteentoista saakka. Yökkäreissä vetkuilu on vapaapäivinä taivaallista. Minulla on kaikenlaisia kamalia yökkäreitä, mutta kaikkein kamalin on varmasti se harmaa yöhaalari, joka on kiertynyt ja virttynyt ja jonka rinnuksilla on lasten imetysajoista muistona ikiliaksi muuttuneita kikkimaitotahroja. Täydellinen nukkumiseen (ja sen kanssa saa ihan varmasti olla vapaalla myös aviollisista velvollisuuksista). Uudenvuodenpäivänä kävin se päällä kaupassa. No oli minulla tietenkin myös ulkovaatteet, mutta Työnjohtajan mielestä olisi silti ollut kiusallista kertoa poliisille mahdollisen kidnappauksen sattuessa, että ” vaimollani oli katoamishetkellä yllään harmaa, kikkimaitotahrainen yöhaalari...” Kaikki sitä kans hävettää. Ja sitäpaitsi, jos jossain vaatetuksessa on todella turvassa kidnappaukselta, niin siinä. 

Kolmas kausi on siis alkamassa. Viimeinen kolmannes. Aika hurjaa. Tämä vuosi on maistereiksi valmistumisen vuosi! Woop woop!!! Jaksaa jaksaa!!!! 

Joulurauhaa!

Jo saapuu joulu. Ja loppui koulu. Ai että, miten ihanaa on olla kotona. ❤

Syksy otti lujille. Päivät olivat pitkiä ja töitä sai paiskia niin että tiesi tehneensä. Viimeiseksi tälle vuodelle oli säästetty koko syksyn maukkaimmat herkut: Opetushallinto ja lainsäädäntö sekä SPSS (äärettömän mielenkiintoinen ja ennen kaikkea helppo ohjelmisto, jolla analysoidaan tilastotieteellistä tutkimusaineistoa) (Eli v#%#u mitä paskaa) (Anteeksi) (Laadullista gradua tekevänä en sitä edes tarvitse, mutta onneksi kurssi on pakko kuitenkin suorittaa) (Aistittavissa massiivista turhautumista). Kaikki tuli kuitenkin tehtyä, tavarat pakattua ja Kokkolan kämppä jätettyä sellaiseen sotkuun, että sinne on ihana tammikuussa palata. Kuin kirsikkana kakun päällä, epäonnen suihkukaappimme viemäri meni tukkoon lähtöpäivän aamuna ja suihkuosan letku alkoi suihkuttaa vettä kaikkiin eri ilmansuuntiin saman määrän kuin itse suihku. Lähtetin vuokranantajalle hyvän joulun toivotukset, korjauspyynnön ja painoin oven kiinni.

Joulukuu oli lasten kuukausi myös Kokkolassa. Pumpanen, ja muutama muukin, toi lapsensa yliopistolle viimeisten viikkojen aikana. Tutustuin siis jonkilaiseen joukkoon ihmelapsia, jotka pystyvät olemaan hiljaa ja puuhastelemaan väritystehtävien parissa sillä välin kun luennolla käsitellään opetushallinnon rakennetta. En ymmärrä, mitä niille oli syötetty. Oma jälkikasvuni olisi aiheuttanut luennolla selkkauksen toisensa perään ja vähintäänkin huokaillut kovaan ääneen ja dramaattisena tylsistymistään. En ole ajatellut ottaa sitä riskiä. Syytän Työnjohtajaa lasteni huonosta kasvatuksesta. Minusta se ei voi olla kiinni. Olenhan kohta alan ammattilainen. 😅

Syyskauden päättymistä juhlistimme Poppasen kanssa Ultra Bran keikalla Helsingissä. Nostalgiapuuskassa heiluimme, kyynelehdimme ja lauloimme ääneen biisejä kaikkien muiden +nelikymppisten keskellä. Ultra Brasta oli tullut minun sukupolveni Katri Helena tai Matti Esko. Musiikkia keski-ikäisiltä keski-ikäisille. Mutta oli se tosi hyvä. Suoritimme rituaalinomaisesti myös vihdoin puolisoidemme esittelyn toisilleen. Poppanen on minun sielunsiskoni. On hämmentävää aikuisena ystävystyä ihmisen kanssa, joka on niin paljon kaltaiseni, pitää samoista asioista ja on rakentunut hyvin samanlaisen menneisyyden ansioista sellaiseksi kuin nyt on. Naurettavuuteen tämän sielunkumppanuuden suistivat puolisomme. Tohtori ja Työnjohtaja ovat kuin koomiset identtiset kaksoset. Näyttävät siis oikeasti ihan samalta, ei sillä tavoin kuin Arnold Schwarzenegger ja Danny DeVito. Hulvatonta. 😁

Mutta nyt on siis loma! Loma, jolloin pitäisi kirjoittaa gradun teoriaosuus. Tai ainakin vähintään yksi syventävän kirjallisuuden essee eräästä väitöskirjasta. Sitä ennen aioin kuitenkin vain olla. Joulu tuli meille tänä vuonna oikoreittiä. Teimme nopeat keskilattian siivot ja kannoimme kuusen sisään, hoidimme Työnjohtajan kanssa lahjat parilla täsmäiskulla, jätimme joulukortit jälleen lähettämättä, menemme aattona anoppini ja joulupäivänä äitini valmistamaan ruokapöytään. En leiponut, en askarrellut enkä pessyt saunaa. Lapsuudenkodissani joulusiivot tehtiin asenteella. Olen erinnäisiä kertoja pessyt kattoja ja seiniä, eikä meillä edes ollut takkaa, joka ne olisi noennut. Luonnollisesti siellä pestiin myös lusikkalaatikko ja tiskiharjattiin astiankuivauskaapin ritilähyllyt. Vuosien myötä äitini on hellittänyt hieman. Minä olen höveli jo valmiiksi ja silti oli varaa tiputtaa tasoa.

Niiden asioiden sijaan, jotka jäivät tekemättä, aion kääriytyä sohvalle, pelata lautapelejä, katsoa elokuvia, pitää lapsia sylissä ja syödä kinkkua, graavilohta, rosollia, suklaata ja juustoja niin, että vatsa on kovalla vielä hiihtolomallakin. Joulu on yhdessäolon aikaa. Tänä vuonna osaan nauttia siitä ehkä enemmän kuin koskaan. On ihanaa olla kotona.

Jouluiloa!!

Anu

Linnaneito ahdingossa

Edellisen postauksen jälkeen olin mykistynyt siitä myötäelämisen määrästä, jota osaksemme saimme. Kyyneleet valuivat koko päivän samassa tahdissa kuin puhelin piippasi viestejä saapuneeksi. Oli koskettavaa lukea ihmisten kohtaloista. Oli surullista ymmärtää, miten moni on kohdannut saman asian kuin me. Paljon vielä pahempaakin kuin me. Ja oli lohduttavaa, että moni oli selvinnyt, kasvanut vahvaksi ja halunnut myöhemmin elämässä itse seistä heikomman rinnalla. Äitinä minua kosketti suunnattomasti se, kun kaveripiiriin varsin kuulumaton ikätoveri koulussa oli tullut omatoimisesti juttelemaan ja sanonut, että ”ignooraa ne kiusaajat, ne tässä on typeriä”. Kun yhteisö oikeasti toimillaan tuomitsee kiusaamisen, sen teho hiipuu. Todella liikuttavaa oli myös se, että yksi nuorista on käynyt pyytämässä anteeksi. Murkun mielestä aidosti. Sitä tekoa arvostan todella paljon. Yhä kuuntelemme tilannetta herkällä korvalla ja yhä korjaamme vaurioita, mutta nyt olen toiveikas. Ehkä tarinalla on vielä onnellinen loppu.

Kokkolassa kulunut viikko oli kauden toiseksi viimeinen. Suomen 100 vuotisen taipaleen kunniaksi vietin kaksinkertaisen ajan junassa. Menin maanantaina, tulin tiistaina. Menin torstaina ja tulin perjantaina. Suomen itseneisyyttä juhlimme kotona pehepiirissä. Potterilla on silloin nimipäivä ja olemme perinteisesti sen livulla kahvittaneet lähimpiämme. Tällä kertaa kahvipöydästä löytyi pahvilaatikosta kuorittua mutakakkua ja vaniljajäätelöä. Jälkimmäinen ei myöskään luonnollisesti ollut itsetehtyä. Itsenäisyyspäivän juhla-aterian haimme grilliltä. Oma valintani oli suomalaisuuden ydintä syvästi huokuva juusto-ananas-hampurilainen kaikilla mausteilla. Olisi sitä varmaan pitänyt vähän enemmän panostaa. Laittaa kyyhky uuniin. Tai edes karjalanpaistia. En jaksanut. Aikalailla viimeisillä höyryillä mennään nyt kohti joulua. Suomea ja suomalaisuutta arvostan silti korkealle. Kyyneleet ovat olleet löyhässä Finlandian aikana joka kerta.

Perjantaina opiskelukaverini Linnanneito oli yliopistokeskuksen taukotilassa selkeästi järkyttyneessä tilassa. Hän oli löytänyt edellisenä iltana autostaan pankkikortin, jossa luki täysin tuntemattoman ja ulkomaalaisperäisen miehen nimi: Trujillo. Kortin omistaja oli facebookin profiilikuvan perusteella tummaihoinen mies, joka harrastaa nyrkkeilyä. (Lisäisin myös sen paidattoman kuvan nähneenä, että vartaloltaan ihan kivassa kuosissa.) Neidon mukaan auto on aina lukittuna muualla paitsi heidän melko syrjässä sijaitsevan kotinsa pihassa, joten kaikkein järkeenkäyvin selitys oli hänestä se, että mies oli tunkeutunut autoon heidän kotipihassaan yön aikana ja pudottanut vahingosssa pankkikorttinsa sinne. Hän ei ollut varastanut autosta mitään. Hän ei ollut sotkenut autoa. Ainoastaan istunut siellä ja jättänyt pankkikorttinsa. Peloissaan Neito oli illalla lukinnut ovia ja nukkunut todella huonosti odottaen, että tuo tuntematon ihminen hyökkää jälleen viattoman mersun kimppuun. Nyt hän oli menossa Nordeaan ottamaan selvää kortin omistajasta. Mikä lie stalkkeri.

Selitys olisi toki ollut ihan järkeenkäypä, mikäli en olisi tiennyt paremmin. Tosiasiassa minä olin löytänyt kyseisen kortin muutama viikko sitten. Äitini, entinen pankkitoimihenkilö, puhui kanssani puhelimessa kun huomasin kortin maassa kellarin oven edessä ja sanoi, että jos vien sen pankkiin, saan siitä 10€ löytöpalkkion. Kunnon kansalaisena, ja lievästi rahanhimoissani, laitoin siis kortin reppuun ja, koska en ole ikinä vapaalla pankkien aukioloaikana, sinne se myös jäi. Pedagogisen harjoittelun aikana kuppasin Neidolta useita mersukyytejä ja jossain vaiheessa kortin on täytynyt pudota repusta hänen autoonsa. Hups. 🙈😅 Linnaneidolle olen anteeksipyynnön velkaa sykkeen nostosta ja unettomasta yöstä. Herra Trujillolle siitä, että olen ajeluttanut hänen pankikorttiaan ympäri maakuntaa. Aikeeni olivat kyllä kunnialliset.

Tällä viikolla kävin myös terveystarkastuksessa. Verikokeiden tulosten perusteella minulla on häkkimakkaroista ja lihapiirakoista ravintoaineensa imevän rekkakuskin kolesteroliarvot. Rekkakuskeille pahoitteluni lokeroinnista. Suvussamme on vahva,korkeaa kolesterolia buustaava perimä, joten otan tuloksen kyllä ihan vakavasti. Sain pitkän listan asioista, joita minun ei saisi enää syödä. Siis listan asioista, jotka tähän saakka ovat muodostaneet ruokaympyrästäni valtaosan: maksamakkara, suklaa, erilaiset juustolajitelmat, sokeriherkut, itsenäisyyspäivän juhla-ateran juusto-ananas-hampurilaiset... Hitto. Työnjohtaja myhäili vahingoniloisena, koska hänen kohdallaan samasta asiasta ripitettiin noin vuosi sitten.  Olin jo hinkkaamassa viivottimella ranteita auki, kun opiskelukollegani Teatteriohjaaja sanoi, että marketissa myydään edullista levitettä, jonka avulla hän on saanut tipautettua kolesteroliarvojaan ilman minkään laista ruokavaliomuutosta. Wuhuu! Tartuin syöttiin. Tänään haen sitä ja voitelen vartaloni sekä ulkoisesti, että sisäisesti. Siis heti naapurikoulun vahempainyhdistyksen kakkupuffetin jälkeen... Täytyyhän sitä hyvän asian takia uhrautua...

Mukavaa viikonloppua!

A  

Hiljaisuuden loppu

Olen ollut hiljaa. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa, koska en ole voinut kirjoittaa siitä mitä minulle kuuluu. Miksi siis kirjoittaa ollenkaan.

Viime viikkoina minusta on tullut parempi opettaja. Minut on laitettu huomaaman miltä tuntuu kun vaikeudet koulussa koskettavat perhettä ja tekevät elämästä haastavaa. Äitinä toivon, että tällaista elämänkoulua meidän ei olisi tarvinnut käydä. Kirjoitus kertoo minun pojastani. Ja olen kysynyt häneltä luvan kirjoittaa.

Facebookin mukaan päivälleen neljä vuotta sitten lapseni sai silmälasit. Rivit hyppivät ja kuusi vuotiaana lukemaan sanatasolla oppineen lapsen lukeminen oli ollut työlästä jo jonkin aikaa. Optikko sanoi, ettei näössä nyt isoa vikaa ole, mutta jotain sellaista, että laseilla asia voisi korjaantua. Ostimme siis lasit. Niitä pidettiin ensin enemmän, sitten vähemmän ja lopuksi ei ollenkaan. Rivit lakkasivat kuulemma pomppimasta, mutta lukeminen oli yhtä työlästä ja motivaatio sitä kohtaan oli nollassa. Koulu kuitenkin sujui hyvin, joten emme nähneet syytä huolestua. Lapsi, joka pärjää alakoulussa lukematta, oppii viimeistään yläkoulusssa, että lukemaan nyt vaan pitää ruveta, sanoin. Ja näin kävi. Lukemaan olisi pitänyt ruveta, mutta tilanne oli yhä sama. Nuorta ei kiinnostanut ja vaikutukset alkoivat näkyä. Laitoin asiaa murrosiän, laiskuuden ja välinpitämättömyydenkin piikkiin, kunnes ymmärsin, että on myös eräs toinen vaihtoehto. Entä, jos se oikeasti on vaikeaa. Pyysin erityisopettajaa testaamaan nuoren ja kun tulokset valmistuivat, ne eivät tulleet sitten kuitenkaan  minulle yllätyksenä. Lapsellani on selkeä lukihäiriö.

Ai jaa. On tämähän tavallaan selittää, miksi nuori, joka sanoo lukeneensa kokeisiin, ei osakkaan vastata koealueesta kysyttyihin kysymyksiin. Ja sen, miksi matematiikan kokeissa sanallisiin tehtäviin jäi lähes poikkeuksetta vastaamatta. Ja sen miksi läksyjen luku ja teko kotona ei kiinnosta ja aiheuttaa usein ison riidan. Ja sen, että jokaisen edellisen asian yhteydessä äidin saama hermoromahdus oli kohtuuton. Hän ei ollutkaan välinpitämätön vaan ei oikeasti pystynyt. Koin itseni todella typeräksi.

Opettelemme nyt uutta elämää. Lukihäiriö ei sulje enää ovia, mutta vaatii työtä, sekä nuorelta että meiltä vanhemmilta. Äänikirjat ladataan käyttöön tammikuussa, kokeisiin saa tarvittaessa lisäaikaa ja opiskeluun tukea erityisopettajalta. Onneksi nykykoulussa oppiminen ei perustu enää pelkästään kirjojen lukemiseen. Miten kiitollinen olenkaan nyt uudesta opetussuunnitelmasta. Meidän vanhempien tuki opiskelulle on yhä merkittävämmässä asemassa. Tärkein mantra, mitä olemme kotona hokeneet on kuitenkin se, että lukihäiriö ei tee lapsesta, eikä aikuisesta, tyhmää. Päin vastoin. Lukihäiriöinen joutuu keksimään ja käyttämään paljon innovatiivisempia ja monimutkaisempia, ja ehkä myös mielenkiintoisempia, metodeita oppiakseen saman asian, jonka toinen vain lukee kirjasta.

Edellisen asian kanssa pärjäämme. Se on aina ollut osa minun lastani ja nyt osaamme ottaa sen myös huomioon. Seuraavaa esiin tullutta asiaa en pysty hyväksymään.

Syksyn mittaan olemme monesti ollet myös sen asian äärellä, että murrosikäisen kouluun lähteminen on vaikeaa. Vatsakivut ovat ilmestyneet usein aamulla ja olemme käyneet niitä selvittämässä lääkärissä asti. Olen kysellyt, onko koulussa kaikki hyvin ja miten kavereiden kanssa sujuu. Kaikki on ok, hän sanoi. Kunnes muutama viikko sitten pakka alkoi purkautumaan. Opettaja otti yhteyttä ja kertoi, että minun poikaani on jahdattu kesken oppitunnin luokassa ja hän on ollut selkeästi hädissään. Opettaja epäili, että taustalla voisi olla jotain muutakin. Anteeksi mitä!? Soitin kotiin ja kysyin, mistä oli kyse. Ja siinä se tuli. Kyynelten seasta selvisi, että minun lastani kiusataan koulussa. On kiusattu koko syksy. Nälviminen on ollut jokapäiväistä kuittailua pituudesta, vääränlaisista kengistä, puheista, olemassaolosta... Häneen on käyty fyysisesti käsiksi, nostettu kauluksista koulun seinää vasten, tönitty tunnin jälkeen poikaporukan keskellä ja käytävillä ohikulkiessa. Häntä ahdistaa ja joskus jopa pelottaa, mennä kouluun.

Koko syksyn hän on sinnitellyt, ajatellut, että tämä kuuluu asiaan. Että pitää vain kestää. Että ei kannata kertoa, koska silloin asiasta tulee entistä isompi. Että loputkin kaverit lähtevät, jos kuulevat. Että vika on hänessä. Että hän ei ole se, joka katkeaa. Kunnes hän katkesi.

Olin sanaton. Surullinen. Vihainen. Ja 200 kilometrin päässä. Kyyneleet valuen vakuutin hänelle, että kaikki järjestyy. Että me hoidamme tämän. Katsoin puhelimen ruudulta lastani, joka ei ole ansainnut tätä. Jota minun olisi pitänyt suojella. En ole koskaan osannut odottaa, että meille kävisi näin. Kukapa osaisi.

Otin saman tien yhteyttä kouluun. Koneisto on käynnistynyt ja toivon sydämestäni, että se toimii. Minä, me, emme aio enää taipua. Tämä loppuu nyt.

Oman lapsen kipua on vaikea kestää. Mietin, miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten minä tai me emme huomanneet? Miten paljon sanattomia viestejä minulta on mennyt ohi? Jos opettaja ei olisi tunnin tapahtumien jälkeen viestittänyt, olisiko tämä paljastunut ollenkaan? Ja miten vaikeaa onkaan ollut nousta maanantaisin junaan ja lähteä. Jättää hänet tänne. Sanoa, että jaksetaan vielä vähän. Tästä viikosta tulee varmasti parempi. Poppanen odottaa minua aamuisin vaunussa 5 ja ottaa minusta kiinni. Onneksi on jo joulukuu. Jokainen päivä vie lähemmäs lomaa. Me selviämme tästä.

Anu

Tuutorointia

Vihdoin he tulivat. Viattomat, siloposkiset ja vielä niin kovin hoikat uudet kokelaat, joista 45 elämä tulee tammikuussa muuttumaan ihan toisenlaiseksi.

Laitoksen uusien opiskelijoiden pääsykokeet olivat keskiviikkona ja torstaina. Yliopistokeskusella on hieno tapa, jossa edellisen vuosikurssin opiskelijat tuutoroivat opiskelijakokelaita jo pääsykoepäivinä. Koska opiskelu luokanopettajien aikuiskoulutuksessa (laikossa) on niin erilaista kuin tavallisesti yliopistossa, on koettu tarpeelliseksi, että aiemman vuosikurssin opiskelijat ovat kertomassa itse omista kokemuksistaan ja siitä, miten he ovat elämänsä opintojen ajaksi järjestäneet. Luonnollisesti ilmoittauduimme Poppasen kanssa tuutoroimaan. Halusimme esimerkillämme näyttää, että jos tänne on tällaisiakin ihmisiä otettu opiskelemaan, ei kaikkien hakijoiden kohdalla akateeminen älykkyys ole ollut tärkein sisäänpääsykriteeri. Intoomme tuutoroida ei vaikuttanut myöskään vähentävästi se, että palkkioksi sai ruokalipun, jolla pääsi syömään pröystäilylinjaston friteerattuja ruokia, ja kahvilipun, johon kuului myös kahvileipä eli kakku. Olimme aidosti innoissamme ja jännittyneitä uusien hakijoiden puolesta. Itse olin niin innoissani, että ensimmäisen pääsykoepäivän päätteeksi söin iltapalalla ainoastaan migreenilääkkeen.

Pääsykokeisiin sisältyy esikarsintavaiheen jälkeen sekä opetusnäyte että haastatelu. Opetusnäytteen ohjeet saa 45 minuuttia ennen sen alkua ja se kestää 10-15 minuuttia.  Vuoroaan odottavien täriseväkäsisten hakijoiden keskellä koimme olevamme aika onnekkaita. Onnekkaita siitä, että olimme päässeet sisään. Onnekkaita, koska olimme löytäneet toisemme ja ne kaikki muut, joita tämän puolitoista vuotta kestävän leirikoulun aikana olemme alkaneet kutsua ystäviksi. Onnekkaita, koska meille lähteminen oli mahdollista ja saimme siihen puolisoidemme, lastemme ja perheidemme tuen. Ilman tuota tukea tätä ei koskaan olisi tapahtunut. Itseliikuttuneina illalla soittelimme kotiin ja kehuimme puolisoitamme. Työnjohtaja kysyi, että ootko vähä pimiä. Tulkitsin, että hän siis oli selvästi kehuista mielissään. Luonnollisesti suoritimme Poppasen kanssa hakijoiden joukosta myös valintaa. Veikkasimme kenet näemme tammikuussa. Saa nähdä ymmärtääkö yliopiston pääsykoelautakunta olla kanssamme samaa mieltä.

Uusien opiskelijoiden saapuminen tarkoittaa myös sitä, että meidän aikamme on kääntymässä kohti viimeistä lukukautta ja juhannusta, joilloin tämä osa elämästä on ohi. Kuin sitä enteillen, tällä viikolla myös kaksi pitkään kestänyttä opintokokonaisuutta pääsi maaliinsa. Ympäristöoppi ja minun henkilökohtainen suosikkini musiikki sanoivat viimeisen sanansa. Molempiin palataan toki vielä esi- ja alkuopetuksen sivuaineopinnoissa, mutta päätimme siitä huolimatta Pumpasen kanssa juhlia. Rajusti. Söimme irtokarkkia ja katsoimme telkkarista Housen uusinnan. Puoli yhdeksältä sanoimme hyvää yötä. Vain hetken mietin, onko säälittävää mennä nukkumaan aikaisemmin kuin kuusivuotias tyttäreni. Sitten sammutin valot ja nukahdin. 

Eilen toin kotiin viime kevään ja tämän syksyn kuvaamataidontyöni, jotka aiheuttivat lapsissa huvittuneisuutta. Työnjohtaja kysyi, oliko teillä tarkoituskin tehdä töitä, jotka näyttävät ekaluokkalaisten tekemiltä. No heko heko... Valaisin häntä kertomalla, ettei opettajan tärkein ominaisuus ole osata itse esimerkiksi piirtää perspektiivissä vaan osata opetaa sitä. En ehkä kuitenkaan liitä työhakemukseeni hengentuotettani, jossa epämuodostuneet huonekalut leijuvat ilmassa ja kiipeilevät seinille. Vien sen sijaan työni Ojalaan kehystettäväksi ja annan sukulaisille joululahjaksi. Siinä, ripustetaanko ne seinälle, mitataan todellinen rakkaus. 

Potterilla on tänään ensimmäinen oikea jääkiekkopeli. Ihan hirveän jännittävää. Hyperventiloimme itsemme nyt jäähallille. Ja huomenna kehumme Työnjohtajaa isänä maailman parhaaksi. Viime viikonloppuna leivoin jossain pesänrakennus ja hyvä-äiti-syndroomassa pullia, joista tuli sekä rumia että palaneita. Työnjohtajalle en leivo. Se olkoon minun lahjani. Hyvää viikonloppua!

Rakkauden juhlaa

Viime viikolla ensimmäistä kertaa koin vahvasti, että poissaoloni satuttaa lapsiani. Että teen nyt jotain, josta he oikeasti kärsivät. Olemme perheenä kohdanneet töyssyjä, joissa äidin läsnäolo olisi ollut tarpeen. Eteen on tullut asioita, joiden hoitaminen etänä on ollut vaikeaa. Minun olisi pitänyt pitää sylissä, silittää päätä ja hoitaa asiat järjestykseen, enkä minä ole ollut sitä tekemässä. Se on ollut minulle kova paikka. Luonnollisesti Työnjohtaja on suoriutunut hienosti, turvaverkko on kestänyt ja asiat on tullut hoidettua, mutta olisin halunnut olla tekemässä ne itse. Minun olisi kuulunut olla tekemässä ne itse. Itsensäsyyllistämisen ruoska viuhui siis monena iltana ja olen ensimmäistä kertaa kyseenalaistanut koko opiskelun mielekkyyden ja järjen. Se on aika jännä tunne.

Huonoa omatuntoani lisäsi se, että viikonlopulle oli luvassa parisuhteelle kaivattua tekohengitystä. Lapsuuden ja nuoruuden aikainen ystäväni Dildotaiteilija Latvala meni keväällä naimisiin ja järjesti nyt miehensä kanssa hääjuhlan Rovaniemellä. Kyseessä on siis se sama nainen, joka veti viime keväänä Työnjohtajan ja IsoHoon kanssa skumppaa Kämpissä sillä välin kun minä katkerana söin pahaa makaroonimössöä Kokkolassa. Olemme jakaneet nuoruuden, mutta sen jälkeen elämät ovat vieneet hyvin eri reiteille. Hän on nähnyt maailmaa ja luonut uran, minä olen nauttinut tavallisuudesta ja luonut kolme lasta. Kumpikin on tehnyt elämästään omansa näköistä. Emme ole tavanneet kymmeneen vuoteen. Elokuun jälkeen emme myöskään Työnjohtajan kanssa ole viettäneet juurikaan valveillaolohetkiä kahdestaan, joten rakkauden juhla oli tarpeen myös omakohtaisesti. Odotin viikonloppua kovasti.

En ole kertaakaan opintojeni aikana ollut menemättä viikonlopuksi kotiin. Emmin lähtemistä nykyisen tilanteen valossa kahta kovemmin, mutta Poppanen, äitini ja Työnjohtaja pitivät minulle kukin tahoillaan sen verran vakuuttavan messun parisuhteen hoitamisen tärkeydestä, että perjantaina hyppäsin kotiin vievän junan sijasta pohjoisen junaan. Ja miten oikea ratkaisu se olikaan. Kahdestaan oli ihanaa ja häät olivat huikeat. Koska meillä ei Työnjohtajan kanssa ole eteläpohjalaisuuden lisäksi montaakaan merkittävää meriittiä, korostimme siis sitä. Hän pukeutui Jussi-pukuun, mikä saa minussa aikaan joka kerta poltetta. Miten kuuma voi eteläpohjalainen mies olla. 🔥 😍Morsian oli hypnoottisen kaunis, sulhanen hurmaava ja juhlassa oli mahtavaa vain katsoa ihmisiä, jotka elävät kansainvälistä ja niin kovasti omastani poikkevaa elämää.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu siitä kuka tuntee sulhasen ja morsiamen parhaiten. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, voitin. Ja mikä oli palkintona: morsiamen suunnittelema koivusta valmistettu Teatiamo desingdildo, josta saa nettikaupassa maksaa parisataa euroa. Eihän tätä malta missään yöpöydän laatikossa säilyttää vaan olohuoneen vitriinissä häälahjaksi saadun Aalto-maljakon vieressä. Siinä ne meidän kodin desingesineet sitten onkin. Postasin aiheesta kuvan kanssa myös someen. Murkku, joka kolmetoista vuotta täytettyään liittyi myös Facebookkiin, laittoi aamulla viestiä, jossa hän tarkisti, että ”kai sä äiti tajuat, että mä näen nämä sun päivitykset. Miten gringe.” Juup. Kerroin voittaneeni kyseisen esineen ja sanoin, että naama virneessä ja dildo kädessä töröttävä äitihahmo ei ehkä olisi minunkaan lempivalokuviani. Ei tarvitse painaa peukkua. Koita kestää kultaseni. Tulet häpeämään minua vielä useaan otteeseeen.

Aamulla lähdimme puudildo repussa kolisten hotellista. Parkkipaikalla taksia odotellessamme ulkomaalainen nainen sai respantytöltä ohjeistusta auton putsaamiseen lumesta. Heiluttelet vaan harjaa edes takaisin niin lumet lähtee. Mietin, että jos lumiharjan käyttö oli sarjassaan ensimmäinen, ei kokemusta liene myöskään lumella ajamisesta. Niin seurue kuitenkin pakkasi laukut autoon ja iski polkimen pohjaan. Emme jääneet katsomaan jännitysnäytelmän etenemistä. Junassa vaunu oli täynnä Rovaniemellä esiintynyttä Pikku Kakkosen henkilökuntaa. Siinä Nakki-Rakkia tuijotellessani ajattelin lapsia ja sitä, miten onnekas olenkaan. Kaikesta. Lapsista. Työnjohtajasta. Ystävistä. Perheestä. Siitäkin, että huomenna lähden taas Kokkolaan. Se oli kauan minun unelmani. Nyt se on totta. Kaikkine sävyineen.

Kolmas osavuosikatsaus

Kolmas osavuosikatsaus. Onnea perheeni. Kokkolasta on näköjään kotiutunut syyslomalle ihmishirviö, joka kiukuttelee, ärisee ja syyttelee läheisiään milloin mistäkin tehdystä tai tekemättömästä. Tiedostan kyllä, ettei syy ole oikeasti heissä vaan minussa. Syksy on ollut tiukka ja edestakaisin reissaaminen kiristi jostain kumman syystä hermoja nyt enemmän kuin keväällä. Olen ihan poikki.

Syyskausi oli siis lyhyt, mutta intensiivinen. Koulupäivät venyivät monesti 11 tunnin mittaisiksi. Aamulla aloitettiin klo 8 ja illalla lopetettiin klo 19. Lisäksi väännettiin ”vähän” niitä oppimistehtäviä. Opiskeluporukkaan pesiytyi tauti jos toinenkin ja ihmisiä kaatui petiin. Alkoi teoreettinen pohdinta ja luova ajattelu olla loppua kohti vähissä ja suu avautui muodostamaan lauseita, joiden tarkoitusperä ei selvinnyt sanojalle eikä kuulijalle. Viime viikon akateeminen keskustelu kulminoitui määrällisen aineiston keruuseen siitä, käyvätkö ihmiset kakalla vai kakkalla. Miten ihanan älykästä. 💩 Itse käyn kakkalla. Olin vähemmistössä.

Nyt kun opintopuristus Kokkolassa on viikon tauolla, myös pinnan elastisuus saavutti lakipisteensä. Marttyyrimainen alastulo vintiltä huonosti nukutun yön ja epäonnistuneiden aamupäiväunien jäljiltä huipentui sunnuntaina perheenäidin itkupotkuraivareihin. Lapset pälyilivät epäuskoisina toisiaan ja Työnjohtaja lähti purkamaan hätäpäissään trampoliinia, kun ei mitään muuta pakotietä keksinyt. Keitin suureleisesti jupisten ja ruotsalaisia kaapinovia paiskoen ruokaa keittiössä, jonne kukaan ei uskaltanut tulla. Siitä oli hygge kaukana. Ymmärrettyäni oman naurettavuuteni taivuin tietenkin pyytämään kaikilta anteeksi ja yritin selittää. En minä halua tällainen olla. Silitelkää vuorokausi myötäkarvaan ja antakaa minun nukkua parit päiväunet niin kyllä tämä tästä. Lupaan. Ja samalla kun tässä ulisen surkeana omaa vaikeaa jaksamattomuuttani ja väsymystäni ystäväni Poppanen on rakentanut opintojen ohella omakotitalon ja muuttanut sinne asumaan. Mikä supermuija! Hän on minun sankarini.

Päädyimme muuten erinnäisten vaiheiden kautta Poppasen kanssa tekemään yhdessä gradua. Kahdet mestarillliset aivot yhdistyvät tuottamaan mullistavaa tutkimusta positiivisesta pedagogiikasta. Tutkijapiireissä kohistaan. Ihmiset kilpailevat päästäkseen osaksi haastatteluaineistoa. Olemme jo kerran kokoontuneet tutkijatiimin kanssa yhteen vetääksemme yhteisiä linjauksia, mutta homma meni pelkäksi piirakansyömiseksi. Ensi kerralla on tarkoituksena puhua jo jotain itse aiheestakin.

Kovasta tahdista ja henkisestä rääkistä huolimatta en vieläkään kadu opiskelemaanlähtöäni. Vaikka jokaisella luennolla en tunnekaan autuaaksi tekevän tiedon valuvan päälleni, joka viikko huomaan oivaltavani uutta itsestäni ja työstä, jota tykkään tehdä. Saan siitä melkoiset kiksit. Koen olevani etuoikeutettu kun saan perusteellisen koulutuksen juuri tämän uuden ja aika paljon edellisestä muuttuneen opetussuunnitelman murrosvaiheessa. Ensi syksynä olen valmis palamaan kentälle ja toivottavasti viemään mukanani jotain sellaista, joka tukee koko työyhteisöä.

Syysloman jälkeen alkaa opintokokonaisuuden toinen harjoittelujakso, jota odotan todella paljon. Menen ensimmäistä kertaa opettajaurani aikana ensimmäiselle luokalle. Tai itseasiassa menen kouluun, jossa on kaksi luokkaa ja kummallakin oppilaita eskarista kakkoseen. Ja siinä se. Pienenpieni koulu ja pienenpienet oppilaat. Luen vapaaehtoisena sivuaineena esi- ja alkuopetuksen perusopintoja ja on mahtavaa päästä kokeilemaan hommaa käytännössä. Vaikka olen tehnyt tätä työtä jo kymmenisen vuotta, edellinen harjoittelu heilautteli maailmaani paljon. Toivon samaa tältä toiselta. Itsensä haastamisessa ja epämukavuusalueelle astumisessa on jotain aika tyydyttävää.

Mutta nyt teen ensin pari päivää rästitehtäviä ja sitten ollaan hetken lomalla.